Agatha Christie - Eikä yksikään pelastunut

"Saaressa oli jotain maagillista. Sen pelkkä nimi sai mielikuvituksen toimimaan. Yhteys ulkomaailmaan katosi, saari muodosti oman maailmansa. Maailman, josta ei ehkä koskaan voisi palata."

Kymmenen erilaista ihmistä houkutellaan salaperäiselle Neekerisaarelle. Jokainen heistä on joskus tehnyt jotakin, minkä haluaa unohtaa. Tunnelma omituisella saarella tiivistyy, ja pian jokainen joutuu tekemään tiliä menneisyytensä kanssa.

Sain kirjan luettavakseni koulun kautta. Jokaisen luokkamme oppilaan tuli lukea kirja, ja teemme siitä jonkinnäköisiä tehtäviä sitten, kun kaikki ovat sen lukeneet. Suhtaudun aina innokkaasti kirjoihin, joita tulee lukea koulua varten. Tähän suhtauduin kuitenkin vieläkin innokkaammin, sillä oli kuullut paljon hyviä asioita tästä kirjasta. Mielestäni en joutunut pettymään.
Kirja vei minua mukanaan koko ajan, enkä meinannut malttaa lopettaa sitä, kun kirjassa alkoi tapahtua. Istuin pitkiä aikoja kerrallaan nenä kiinni kirjassa ja pian huomasinkin sen loppuneen.
Hahmot olivat huolellisesti suunniteltuja, mutta heitä oli aika monta, kaikenkaikkiaan kymmenen + muutama muu sivuhenkilö, joten oli hankalaa keskittyä miettimään, kuka on kukakin. Hieman ennen kirjan puolta väliä aloin muistamaan hahmojen nimiä hieman helpommin, mikä helpottikin lukemista paljon.
Yleensä tämän tapaiset murha- kirjat ovat ennalta arvattavia. Tämä kirja ei mielestäni kuitenkaan ollut koko aikaa ennalta arvattava. Välillä kylläkin, mutta se ei ollut pahasta, koska suurin osa kuitenkin oli täysin ennalta arvaamatonta.
Kirja oli hyvä, sopivan jännittävä, hieman erilainen, entä mihin olen tottunut. Suosittelen kyllä lukemaan.

-Maria

Johan Harstad - Darlah 172 tuntia kuussa

Julkaistu: 2012

VAROITUS: TEKSTI SAATTAA SPOILATA!

Takakansi:
"Nasa aikoo palata kuuhun yli 40 vuoden jälkeen ja järjestää ennnenäkemättömän, maailmanlaajuisen arvonnan, jonka voittajat pääsevät mukaan matkaan. Onni suosii kolmea nuorta: norjalaista Miaa, japanilaista Midoria ja ranskalaista Antoinea. Lähtölaskennan aikana koko maailma jännittää heidän mukanaan - paitsi eräs dementoitunut entinen astronautti. Hän seuraa kauhun vallassa vanhainkodin tv:stä matkan uutisointia - kuuhun ei pidä palata! Mutta nuoret ovat jo perillä Darlah-nimisellä kuuasemalla.
Pian yhteys maahan katkeaa. Kuuaseman generaattosi sammuu. Happi varastot hupenevat. Antoine ja kapteeni Nadolski katoavat. Ja kuun pimeä puoli näyttää pelottavat, visusti vaietut kasvonsa."

Mia on punk -henkisessä bändissä. Vanhemmat intoilevat hirveästi Nasan arvonnasta, mutta Miaa ei kiinnosta. Mia tekee sen täysin selväksi, mutta silti hänen vanhempansa ilmoittavat hänet kisaan. Ja tuuri on Mialle huono - hän haluaisi vain soittaa bändinsä kanssa, ei käydä kuussa. Mitä hän edes tekisi siellä? Bändin jäsenet saavat kuitenkin Mian mielen muuttumaan - heistähän tulisi kuuluisia! Lopulta Miakaan ei voi odottaa matkaansa.

Midori haluaisi elämän muutoksen. Hän oli vuosia koulukiusattu, mutta löytäessään samanhenkisiä ihmisiä hän on vanhvitunut ja uskaltautunut laittaa vastaan. Hän haaveilee muutosta New Yorkiin - Japanissa kun hän päätyisi lopulta kuitenkin kotirouvaksi. Hän haluaisi olla vapaa, ja kun Nasa kertoo arvonnasta, hän tajuaa tilaisuutensa tulleen. Midori  ilmoittautuu ystäviensä kanssa kilpailuun ja lopulta onni suosiikin häntä.

Antoine on syvästi rakastunut ex-tyttöystäväänsä. Hän tarkkailee lähes päivittäin Simonea Eifel -tornin nälöalatasanteen kiikareilla Simonea ja tämän poikaystävää. Hän tekisi mitä vain saadakseen Simonen takaisin. Kun hän kuulee Nasan arvonnasta, hän ilmoittautuu mukaan - jos hän voittaisi, hän pääsisi kauas Simonesta, ja hyvällä tuurilla Simone tajuaisi televisiota katsellessaan rakastavansa vielä tätä.

Pidin hahmoista paljon. He kaikki olivat mukavalla tavalla erilaisia, ja jokaisella oli omat ongelmansa ja syynsä osallistua matkalle. Parasta heissä oli, ettei kukaan ollut erityisemmin avaruusnörtti, koska se teki heidän kokemuksestaan erilaisen. Kirjassa ei keskitytty itse avaruuteen, vaan siihen, mitä siellä on. Itselläni tulee luettua paljon tähtitieteestä kertovia tietokirjoja luettua ja dokumentteja katsottua, että näin oli parempi.

Voittaneet lennätetään ensin New Yorkiin. Sieltä matka jatkuu Lyndon B. Johnson Space Centeriin Teksasin Houstoniin kolmen kuukauden valmennukseen.

Outoja asioita tapahtuu jo maassa. Mia tapaa New Yorkissa kodittoman, jonka kanssa juttelee. Pian hän huomaa kodittoman selkään kirjoitetun 6E:n, eikä koditonkaan tunnnu tietävän siitä mitään. Hän sanoo ettei kirjoitus ole hänen käsialaansa, ja tapaus jää selvittämättä. Antoine näkee lentokoneen putoavan Englannin kanaaliin. Lentokone harrastajana hän tietää lentokoneessa lukevan QU:n perusteella koneen kuuluvan Afrikkalaiselle konkurssiin menneelle lentoyhtiölle. Kun hän menee kertomaan asiasta ei kukaan näytä kuulleen törmäystä. He soittavat rannikkovartiostolle, mutta saavat vain vastauksen, että lähistölle ei ole pudonnut lentokoneita. Midorin lento New Yorkiin lähtee portilta J5. Kukaan ei ole kuullutkaan portista, mutta outo nainen vessassa neuvoo Midorille reitin - varoittaen samalla kuussa vaanivasta vaarasta.

Kuussa asiat menevät totaalisesti pieleen. Joku tai jokin älykäs on siellä vaanimassa heitä....

Darlah 172 tuntia kuussa on todella jännittävä, miltei pelottava kirja kuun salaisuuksista. Salaliittoteoriat ovat suuressa osassa kirjassa, joka tekee siitä vain paremman. Kirja on mukavaa vaihtelua minun jatkuvaan fantasiaan ja dystopiaani, ja nimenomaa sen pelottavuus teki siitä mahtavan. Harva kirja onnistuu pelottamaan minua edes vähään, mutta takakannen teksti "ei heikkohermoisille" pitää paikkaansa. Toinen lause, joka jäi erityisesti mieleeni kirjasta oli: "Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi" Ehkä juuri tämä seikka tekee kirjasta niin pelottavan.

- Anastasia

Kerstn Gier - Rubiininpuna

Julkaistu 2012
Rakkaus ei katso aikaa 1

Takakansi:
" Rakkaus ei katso aikaa
Joskus on todella elää perheessä, jossa on paljon salaisuuksia. Sitä mieltä on varmasti ainakin 16-vuotias Gwendolyn, kun hän eräänä päivänä sinkoutuu ajassa taaksepäin vuosisadan vaihteen Lontooseen. Pian hän huomaa olevansa perheensä suurin salaisuus. Muinaisen ennustuksen selvittäminen on Gwendolyn käsissä. Ensin hänen vain pitäisi ottaa selville, kehen hän voi luottaa -  historiassa tai nykyhetkessä. Eikä kukaan ole varoittanut rakastumisesta..."

Toisin kuin takakansi antaa olettaa, Gwendolyn tiesi aikamatkailusta etukäteen. Hän vain luuli, ettei ole perinyt aikamatka geeniä, koska Newtonin tekemän ennustuksen mukaisesti geenin piti olla Gwendolyn serkulla Charlottella. Charlottea oli jo vuosia valmisteltu aikamatkojaan varten opettamalla hänelle kaikenlaista miekkailusta historiaan.
  Kun aikamatkustaja tulisi kuudentoista tai seitsemäntoista ikäiseksi, tekisi hän ensimmäisen aikamatkansa. Jostain syystä se ei ole Charlotte. Se onkin Gwendolyn. Hän yrittää pitää asian salassa, koska hänen isoäitinsä Lady Arista pitää hänen kykyään nähdä kuolleita pelkkänä huomion hakuna. Gwendolyn on kuitenkin kertonut sääntöjenvastaisesti parhaalle ystävälleen Leslielle perheensä salaisuuden, joka rohkaisee Gwendolynia kertomaan äidilleen.
  Päähenkilön äiti vien hänet outoon paikkaan, jossa hän ilmoittaa vartioille Gwendolysta. Aluksi kukaan ei tunnu uskovan, mutta kun Gwendolyn äiti kertoo synnyttäneensä tyttärensä päivää luultua aikaisemmin, aletaan seurata tilannetta. Paljastuu, että Charlotte ei oikeasti olekkaan aikamatka geenin perijä, joka saa Charlotten äidin, Glenda raivostuu. Vartioiden luona hän kuitenkin tapaa - toistamiseen, vaikka ensimmäisellä kerralla hän näki hänet menneisyydessä - Gideonin. Charmikas hurmuri ärsyttää Gwendolynia, mutta hänen täytyy työskennellä Gideonin kanssa - Gideonilla on myöskin aikamatka geeni.

Takakannen perusteella olisin olettanut että päähenkilö tekee vain yhden, mutta pitkän aikamatkan. Toisin kävi. Päähenkilö tekeekin useita, mutta lyhyitä aikamatkoja, eikä monissakaan kerkeä tapahtua mitään. Juoni kulki liian nopeaa, eikä kirjassa kerennyt tapahtua juuri mitään mielenkiintoista. Se mitä kirjailija nimittää rakkaudeksi, ei yllä edes kunnolla ihastuksen tasolle. Mitään romanssia ei ollut, josta johtuen tunnen itseni huijatuksi.

Rubiininpunaa mainostettiin Demissä paljon. Ajattelin toki, että kirjan täytyy olla todella hyvä, mikäli siitä niin hirveästi vaahdotaan. Toisin oli. Kirjan juoni on ehkä tarkoitettu hieman nuoremmille, tai vähemmän lukeville, mutta näin paljon lukevalle, kuin minulle se oli pelkkä välipala josta jäi siltikin nälkä. Todella kevyttä lukemista, joka ei oikeastaa herätä tunteita. Olisi kuvitellut, että koska Demin lukijaryhmä on kuitenkin sen verta vanhaa, olisi tämän kirjan mainostaminen jätetty suosiolla pois ja siirretty johonkin muuhun lehteen. Ainoa asia, joka olisi voinut vaikuttaa päätökseen on kirjan kielenkäyttö. Siinä puhutaan fritsuista sun muista, enkä usko, että vanhemmat sallisivat sellaista kirjaa mainostettavan lehdessä, jota lukee kymmenvuotiaita.

Jatko-osat Safiirinsini ja Smaraginvihreä ilmestyvät jossain vaiheessa. Aion kyllä lukea ne, koska haluan tietää millaisen "romanssin" kirjailija kirjoittaa. Toivottavasti loppua kohti paranee.

- Anastasia

Ali Shaw - Tyttö joka muuttui lasiksi

Takakansi:
"Sinä talvena St Hauda´s landin syrjäisellä saariryhmällä nähtiin lentävän valkoisia variksia, suosta huhuttiin löytyneen läpikuultavia ruumiita - ja Ida Maclaird muuttui hitaasti lasiksi"

Sivulärpäke:
"Nuori valokuvaaja Midas Crook törmää metsässä harhailevaan, hauraan oloiseen tyttöön, joka ontuu polulla kainalosauvoineen. Midaksen ja tytön ystävyys alkaa hapuillen: Midas välttelee ihmisiä ja Ida eristäytyy säilyttääkseen salaisuutensa. Kun Midan saa selville, että Idan jalat ovat paksua läpinäkyvää lasia, heidän välilleen syntyy varovainen luottamus uhkaa särkyä
   Salaisuuden paljastuminen sysää tapahtumat liikkeelle: Midas haluaa pelastaa Idan, mutta lasittumisen syytä ei tunneta eikä parannus keinoa ole. Idan ja Midaksen rakastuminen on yhtä väistämätöntä kuin Idan muuttuminen lasiksi, ja kumpikin itetää, että aika käy vähiin.
Tyttö joka muuttui lasiksi on tummansävyinen ja kieletään vivahteikas aikuisten satu toivosta ja kohtalon vääjäämättömyydestä. Todellisuus ja fantasia kietoutuvat teoksessa yhteen huikealla tavalla ja saavat aikaan omaperäisen, haikean rakkastarinan, jonka ei toivoisi loppuvan ihan vielä."

Ida on tullut St. Hauda´s landille löytääkseen Henry Fuwan. Hän tapasi Henryn lomamatkallaan, ja uskoo hänen voivan auttaa. Henryä ei vain meinaa löytyä, eikä Midaskaan haluaisi kertoa Idalle tietojaan. Loppujen lopuksi hänkään ei tiedä kyseisestä henkilöstä paljoakaan. Lopulta Midas löytää Henryn, mutta uutiset ovat lohduttomat: parannuskeinoa ei todellakaan ole. Suossa makaa lasisia ruumiita, jotka ovat todisteita siitä.

Midas ei viihdy ihmisten seurassa. Mieluiten hän katselisi maailmaa kameran läpi, mutta Idan tavattuaan hänen täytyy oppia tulemaan toimeen ihmisten kanssa. Midaksen isä teki itsemurhan muutama vuosi sitten, ja hänen isänsä muisto seuraa Midasta kaikkialle.

Ida asuu vierailunsa ajan vanhan tuttunsa, Carl Maulsenin luona Carlin ollessa työmatkalla. Carl oli aikoinaan syvästi rakastunut Idan äitiin, eikä tämän kuoleman jälkeen ole päässyt siitä kunnolla yli. Ida muistuttaa äitiään niin paljon, että hän sekoittaa välillä äitiinsä. Carl haluaa pakkomielteisesti parantaa Idan lasittumiselta, toisinaan jopa enemmän kuin Ida itse.

Pidin kirjasta erityisesti sen loppuratkaisun vuoksi. En halua spoilata lukukokemuksianne, joten ei siitä sen enempää. Se kuitenkin oli virkistävää  vaihtelua. En pitänyt Midaksesta erityisesti. Jotenkin Midas oli liian ujo ja toimeeton, eikä juttu Idan kanssa edennyt kunnolla. Toki Midaksella on omat ongelmansa, mutta siltikin se teki romanssista kuivakan. Olisin odottanut enemmän haikeaa rakkautta, joka tuntui välillä puuttuvan kokonaan.

- Anastasia

Sara Gruen - Vettä elefanteille

Takakansi:
"En puhu noista ajoista paljoakaan. En ole ikinä puhunut. Tiedä häntä miksi - olin sentään sirkustöissä melkein seitsemän vuotta, ja jollei siitä löydy jutun juurta niin ei sitten mistään.
  Tai tiedänhän minä syyn: en luottanut itseeni Pelkäsin puhuvani sivu suuni. Tiedän miten tärkeää oli säilyttää salaisuus, ja sen minä säilytin -  kunnes kuolema kävi ja sen jälkeenkin.
  En seitsemäänkymmeneen vuoteen hiiskahtanut siitä kenellekkään

Yhdeksänkymmenvuotias Jacob Jankowski inhoaa omaa rahnaisuuttaan ja elämäänsä vanhainkodissa. Päivät lipuvat ohitse, kunnes lähistölle saapuu kiertävä sirkus. Menneisyyden muistot valtaavat Jabobin mielen...

Jacob on nuori eläinlääketieteen opiskelija, kun hänen vanhempansa kuolevat tapaturmaisesti. 1930-luvun Amerikassa on suuri lama. Sattumalta Jacob päätyy kiertävän sirkuksseurueen junaan. Siitä alkaa hänen uusi elämänsä, johon kuuluu loistetta ja tuskaa, rakkautta ja intohimoa. Sirkus on lumoava mutta arvaamattoman hierakkinen paikka, johon ei ole helppoa sopeutua. Pikku hiljaa Jacob kotiutuu ja rakastuu sirkuksen tähtiesiintyjään Marleenaan. Kaunis Marleena on kuitenkin naimisissa äkkipikaisen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa. Vähitellen kolmikon välille syntyy vahva side, kun he yrittävät saada sirkuksen uuden vetonaulan, temppuilevan Rosie-norsun esiintymään

Tämä mieleenpaunuva ja hauska tarina ystävyydestä, vanhuudesta ja kiehtovista ihmiskohtaloista hullaannutti ilmestyttyään amerikkalaiset kirjakauppiaat. Gruen sukeltaa sirkuksen ihmeelliseen maailmaan tavalla, joka saa lukijat ahmimaan lisää. Romaanin lopussa kirjailija kertoo kirjan syntyvaiheista."

Kirja kirjoitetaan kahdessa ajassa. Vanhainkodissa Jacob kamppailee dementoitumista vastaan, ja nukahtelee välillä, nähden unta nuoruusajoistaan. Jacobin muistelmaunet vievät tarinaa nopeasti eteenpäin, mutta muutaman luvun verran kerrotaan Jacobin nykyisestäkin elämästä.

Petyin hieman. Olisin odottanut kirjailijan kirjottavan enemmän Rosiesta. Nimi, ja elokuvasta kuulemani perusteella (en siis ole kantsonut sitä) olisin uskonut, että Rosie on merkittävämmässä asemassa. Vaikka Rosie onkin lopussa erittäin tärkeässä  roolissa, tulee Rosie kuvaan vasta puolivälin paikkeilla. Koulutus onnistui helposti, kunhan ensin saatiin selville koulutus tapa, ja jotenkin Jacobin ja Augustin ystävyys jäi laimeaksi. Näitä yksityiskohtia lukuunottamatta Vettä elefanteille oli suurenmoinen. Etenkin Kinko, kääpiökasvuinen klovi, oli hauska hahmo. Vaikka aluksi Jacobei tullut kyseisen klovnin kanssa aluksi ollenkaan toimeen, syntyi heidän välilleen silti luja ystävyys. Kirjassa seikkailee monia mielenkiintoisia ja hauskoja hahmoja, ja erityisesti sirkuksen kummajaiset olivat upeita.

- Anastasia

Lauren Oliver - Kuin viimeistä päivää

”Ehkä sinulla on vielä huomispäiväkin. Ehkä sinulla on vielä tuhat huomispäivää tai kolmetuhatta tai kymmenen, niin paljon aikaa että siinä voi kylpeä. Mutta joillakin meistä ei ole kuin tämä päivä. Ja totuus on, että ikinä ei voi tietää.”

Samantha Kingstonilla on elämä edessään ja maailma jalkojensa juuressa; nätti naama, syntisen makea poikaystävä ja paikka koulun parhaissa piireissä. Helmikuisena perjantaina kaikki kuitenkin muuttuu silmänräpäyksessä. Lupaavasti alkaneesta päivästä tulee Samin viimeinen. Kirjaimellisesti.

  Yllätyksekseen Sam herää seuraavana aamuna ja huomaa elävänsä elämänsä viimeistä päivää loputtomana uusintojen sarjana. Yksi päivä on vastaus toiselle, kumoaa sen tai ottaa jonkin tyystin toisen suunnan. Seitsemän päivää muodostavat seitsemän vaihtoehtoista totuutta, jotka nivoutuvat sekä Samin että hänen läheisimpiensä tulevaisuuteen. Oikukas kohtalo paljastaa Samathalle asioita, jotka lyövät kaikki ällikällä – myös hänet itsensä. Eikä onnellinen loppu olekaan enää itsestäänselvyys.

  Kuin viimeistä päivää on paitsi nuoren Samin kasvutarina, myös kaunistelematon ja elämää pulppuava kuvaus nuorten elämästä 2000-luvun oloissa ja kielellä. Se on herkkä ja karhea, aitoudessaan jopa julma kertomus siitä, miten pieniltä näyttävät asiat voivat kuin huomaamatta johtaa tilanteisiin, joita lehdissä tavataan myöhemmin kutsua traagisiksi.

Itselläni tämä roikkui lukulistalla jo jonkin aikaa, kunnes se tarttui kirjastossa mukaan. Pidin deliriumista, mutta tämä on paljon parempi, vaikka ei olekaan suoranaista fantasiaa tai dystopiaa. Genreä on hankala määrittää, mutta kuin viimeistä päivää kuuluu silti kirjoihin joita yleensä luen.

Samantha on todella suosittu, ja yhdessä ystäviensä Lindsayn, Elodyn ja Allyn kanssa hän pitää hauskaa toisten kustanuksella, ja erityisesti Juliet Sykes tuntuu olevan heidän kohteensa. On Cupidon päivä. Cupidon päivänä ystäville ostetaan ruusuja, ja niitä kanniskellaan päivän ajan, vain näyttääkseen kuinka suosittu on. Samanthan on tarkoitus mennä sänkyyn poikaystävänsä, Robin kanssa ensimmäistä kertaa. Vaikka Rob onkin ihana ja suosittu, Samantha odottaisi häneltä enemmän. Suunnitelmiin tulee kuitenkin pieni muutos, kun Samanthan lapsuudenystävä Kent järjestää bileet. Samanthan on tarkoitus käväistä bileissä ja jatkaa sieltä matkaa Robin luo. Lopulta hän kuitenkin päätyy tulemaan kotiin ystäviensä autokyydillä. Matka jää kuitenkin hänen viimeisekseen. Seuraavana päivänä hän herää normaalisti sängystään, ja aloittaa uudestaan perjantain 12.2.

Seitsemän päivän aikana hänen käsityksensä ystävistään ja muista läheisistään muuttuvat. Lopulta hänen on aika jättää hyvästit ja jatkaa eteenpäin.

Vaikka Samantha on suosittu koulussa, hän haluaisi silti ratsastaa ja tehdä muista "nörttimäisiä" asioita. Se sai minutkin miettimään, että mitkä puolet meissä ovat aitoja, ja mitkä pelkkää esitystä. Aluksi pelkäsin että "Sam" olisi ärsyttävä pelkästään ärsyttävä pissis, mutta onneksi hän oli muutakin.

Rasittavinta kirjassa oli Lindsayn luonne. Hän oli jotenkin itsekeskeinen ja ilkeä, jopa omille ystävilleen. Lopulta sillekin löytyi toki järkevä syy. Olisin kaivannut enemmän romantiikkaa, no, enpäs sano keiden välille, sen saatte itse lukea, mutta ilman sitäkin pärjäsi mainiosti.

Kuin viimeistä päivää on haikea, mutta todentuntuinen tarina elämän kääntöpuolesta ja todellisesta rakkaudesta. Kaikki ei aina ole miltä näyttää ja pienilläkin teoilla on seurauksensa. Se kertoo myös hyvin siitä, kuinka juorut eivät aina pidä paikkaansa, ja miten tuhoisasti ne voivat vaikuttaa toisten elämiin.

- Anastasia

Erin Morgenstern - Yösirkus

Julkaistu: 2012

Sirkus saapuu varoittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä.

Yösirkus kuljettaa lukijan mukanaan outoon, rönsyilevään ja kiehtovaan sirkusmaailmaan 1800- ja 1900- lukujen vaihteeseen. Mustavalkoraidallisten telttojen suojissa kaksi nuorta taikuria, Celia ja Marco, kilpailevat pelissä, johon heitä on valmennettu pienestä pitäen. Heidän täytyy ylittää toinen toisensa kyvyillään, mielikuvituksellaan ja voimillaan. Heidän opettajansa suostuvat paljastamaan pelistä ainoastaan sen, että siitä ei pääse irti. Nuoret kilpakumppanit alkavat nähdä kilvan kiehtovana yhteistyönä, ja pian Celia ja Marco rakastuvat tietämättä sitä, että pelissä häviäjän osa on kuolema. On vain yksi tie ulos. Tarvitaan ennennäkemätön ponnistus ja erään viattoman maalaispojan apu. Niillä muutetaan kohtaloa tavalla, joka olisi uskomaton, jos ei uskoisi taikuuteen.

Kirja oli hyvin mielenkiintoinen, ja olisinkin lukenut sen yhdeltä istumalta, jos minulla olisi ollut tarpeeksi aikaa. Se oli ainutlaatuinen rakkaustarina, jonka idea oli mielestäni aivan mahtava. Kirjaan pääsi nopeasti mukaan, vaikka joutuikin välillä katsomaan vuosilukuja kahdestikin jotta osasi arvioida, kuinka  paljon aikaa edellisestä luvusta oli kulunut.
Piristävää oli myös, että välillä itse tarinan lukujen välissä oli sivuja, joissa pääsi tavallaan itse tutkailemaan sirkusta tähän tyyliin:
"Kuljet pitkin pelikorteilla tapetoitua käytävää, jossa on rivi toisensa perään patoja ja ristejä. Yläpuolellasi roikkuu pelikorteista rakennettuja lyhtyjä, jotka keinahtelevat hiljaa ohi kulkiessasi."
Kirjan hahmotkin olivat hyvin suunniteltuja. Yksikään ei mielestäni jäänyt pelkäksi sivuhahmoksi, vaan lopussa minusta tuntui, että tunsin kaikki hahmot melkein samalla tavalla entä päähenkilöt. Ihastuin heti päähenkilöihin, mutta myös Poppetiin ja Widgetiin, sekä muutamiin muihinkin hahmoihin.
Loppu jäi mielestäni hieman epäselväksi, mutta muuten tämäkin kirja piti minua otteessaan hyvinkin tiiviisti, sanoisinko jopa taianomaisesti.

-Maria

Veronica Rossi - Paljaan taivaan alla

Julkaistu 2012
Sarjan ensimmäinen osa


Takakansi: (luin kirjan muutamaa viikkoa sitten, joten kopion tekstin WSOY:n sivuilta)
"Nuori Aria on elänyt koko elämänsä Haave-nimisessä kaupungissa, suljetussa kapselimaisessa tilassa, jonka ruoka, vesi ja jopa hengitettävä ilma tuotetaan muualla. Kaupungin ihmiset elävät arkeaan virtuaalimaailmassa, jossa fyysinen läheisyys on harvinaista: kaikki elämykset kivuntuntemuksia myöten luodaan keinotekoisesti. Aria ei ole koskaan nähnyt oikeaa taivasta, aurinkoa, tulenliekkejä tai metsän puita. 

Ulkopuolella elävä Perry sen sijaan on kamppaillut aina todellisten ja pelottavien haasteiden kanssa. Vaaralliset kulkutaudit, nälkä ja rajut eetterimyrskyt ovat arkipäivää sekä Perrylle että hänen heimolleen. Ekologisen katastrofin kokeneessa maailmassa jokainen taistelee olemassaolostaan ja ihmisyyttä mitataan elämän hinnalla.

Normaalioloissa heidän tiensä eivät olisi koskaan sivunneet toisiaan, mutta yksi painajaismainen ilta piirtää molempien elämänviivat uusiksi. Ariasta ja Perrystä tulee vastentahtoisia liittolaisia ja yhdessä he kohtaavat maailman, jossa kaikki on totta, tunteet paljaita eikä sattumanvaraisuudelle löydy kaavaa.

Veronica Rossin esikoisteos kasvaa kolmiosaiseksi romaanisarjaksi, joka herättää antiutopisen tulevaisuuden eloon hätkähdyttävän väkevällä tavalla. Latautuneiden yksityiskohtiensa kautta se nostaa esiin ihmismielen haurauden ja musertamattoman voiman."


Arian äiti on lähetetty toiseen kapseliin - Autuuteen. Yhteydet Autuuteen ovat poikki, ja Aria yrittää saada tietoa turvallisuuspäälikön pojalta. Asiat menevät pahasti pieleen, ja Aria tapaa mysteerisen ulkopuolisen. Aria häädetään ulkopuolelle teoista, joita hän ei edes tehnyt - epävirallisesti. Kaikki muut luulevat Arian kuolleen, mutta Arian on opittava selviytymään paikassa, jossa on miljoona tapaa kuolla.

Vuorovetisten veriherran veli Perry, tuntee syvää yhteyttä veljen poikaansa Taloniin. Kun "Myyrät" sieppaavat Talonin, Perry lähtee pelastamaan häntä veljensä kiellosta huolimatta. Matkalla hän tapaa uudestaan Arian. Myyrän, jonka hän pelasti salaisella reissullaan Haaveella. Hän ottaa Arian mukaan matkalleen, koska aikoo vaihtaa Arian Taloniin. Yhdessä he aloittavat pitkän matkansa läpi monien vaarojen.


Arian ja Perryn maailmat kohtaavat hienolla tavalla. Aria pitää Perryä totaalisena villinä, ja Perryn kansa sanoo kapselissa asuvia ihmisiä myyriksi. Kaksi täysin erinlaista näkemystä muokkautuvat parin tutustuessa, eikä tunteilultakaan tulla välttymään. Tarinan kerrotaan molempien näkökulmasta, mutta se ei silti estä juonta kulkemasta sujuvasti. 


Itsellä on tullut luettua Tarkoitetun ja Deliruimin kaltaista distopiaa ennekin. Yleensä kyseisen genren kirjat ovat keskinkertaisia. Hieman tylsiä, mutta muuten hyviä. Paljaan taivaan alla oli parempi kuin olin kuvitellut. En tiedä miksi suhtaudun näihin kirjoihin aina niin ennakkoluuloisesti. Tarina on monipuolinen ja juoni koskettava. Siinä tulee hyvin esille sekin seikka, että pahoillakin ihmisilläkin on motiivinsa ja syynsä toimia omalla tavallaan.

Kirjassa oli kaikkein parasta oli Perryn ja Arian maailman näkemykset. Niin erilaiset, mutta silti kumpikin pitää paikkaansa nykymaailmassakin. Varallisuudet jakautuvat epätasaisesti, ja samalla kun muut elävät todella pitkään, toiset yrittävät selviytyä seuraavaan päivän. Miinuksia ei juurikaan ollut, mutta juoni olisi voinut olla hieman monimutkaisempi. Toisessa kirjassa kuitenkin aletaan selvitellä katastrofiin johtaneita syitä, joten se luultavasti paikkaa senkin puutteen.


Toinen osa, Through the Ever Night ilmestyy englanniksi tammikuussa, joten voisimme varmaan odottaa suomennosta kevääksi. 


- Anastasia

Alex Capus - Léon ja Louise

Julkaistu: 2012


"Planeetta Maa oli vajaat neljä tuntia sitten kohdassa, jossa Kuu on nyt."
"Olimmeko me neljä tuntia sitten tuolla ylhäällä?"
"Tarkalleen tuolla ylhäällä", Léon vilkaisi rannekelloaan, "Minä repäisin neljä tuntia sitten puserosi viimeisen napin."


Ranska, Atlantin rannikko, 1918, kaksi rakastunutta seitsemäntoistavuotiasta. Léon on aseman sähköttäjä, Louise vie kuolinviestejä rakkaansa menettäneille. Sota koskettaa nuoria vain heidän välittämiensä viestien kautta - kunnes he haavoittuvat ja luulevat toinen toisensa kuolleen.
Kymmenen vuoden kuluttua he tapaavat Pariisin metrossa. Léon on mennyt naimisiin, mutta Louise valtaa hänen mielensä ja sydämensä, ja hän etsii tämän käsiinsä. Rakkaus on ennallaan, mutta Léonin avioliitto ja toinen maailmansota estävät taas heidän onnensa. Milloin he tapaavat toisensa? Milloin on heidän aikansa?
Léonin ja Louisen rakkaus kestää halki vuosikymmenten, läpi kahden maailmansodan ja ohi Léonin avioliiton. Saavatko Léon ja Louise jonakin päivänä toisensa? Onko heidän tarinallaan onnellinen loppu? Ja voivatko nämä kysymykset saada erilaiset vastaukset?


Aloittaessani kirjan lukemisen mietin, että jaksaisinko lukea kirjan loppuun asti, sillä tähän mennessä lukemani historialliset tarinat ovat olleet tylsiä ja pitkäveteisiä. Capus osoitti kuitenkin, että historiallisetkin tarinat voivat olla kiinnostavia ja mukanaan vieviä.
Léon ja Louise on varsin hurmaava rakkaustarina. Se on kepeä ja suloinen, eikä mielestäni mitenkään kovin raskaskaan, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin ensimmäisen ja toisen maailmansotien aikoihin.
Tarina keskittyy ehkä enemmän Léonin omaan elämään ilman Louisea, mutta tottakai Louisekin siihen kuuluu Yvonnen ja lasten ohella.
Kirja perustuu Capusin oman isoisän elämäntarinaan, minkä vuoksi tarina upposi vieläkin syvemmälle sydämeeni. Kirja piti minua otteessaan hyvin tiukasti, ja sen lopettaminen oli hyvin haastavaa.


-Maria