"Planeetta Maa oli vajaat neljä tuntia sitten kohdassa, jossa Kuu on nyt."
"Olimmeko me neljä tuntia sitten tuolla ylhäällä?"
"Tarkalleen tuolla ylhäällä", Léon vilkaisi rannekelloaan, "Minä repäisin neljä tuntia sitten puserosi viimeisen napin."
Ranska, Atlantin rannikko, 1918, kaksi rakastunutta seitsemäntoistavuotiasta. Léon on aseman sähköttäjä, Louise vie kuolinviestejä rakkaansa menettäneille. Sota koskettaa nuoria vain heidän välittämiensä viestien kautta - kunnes he haavoittuvat ja luulevat toinen toisensa kuolleen.
Kymmenen vuoden kuluttua he tapaavat Pariisin metrossa. Léon on mennyt naimisiin, mutta Louise valtaa hänen mielensä ja sydämensä, ja hän etsii tämän käsiinsä. Rakkaus on ennallaan, mutta Léonin avioliitto ja toinen maailmansota estävät taas heidän onnensa. Milloin he tapaavat toisensa? Milloin on heidän aikansa?
Léonin ja Louisen rakkaus kestää halki vuosikymmenten, läpi kahden maailmansodan ja ohi Léonin avioliiton. Saavatko Léon ja Louise jonakin päivänä toisensa? Onko heidän tarinallaan onnellinen loppu? Ja voivatko nämä kysymykset saada erilaiset vastaukset?
Aloittaessani kirjan lukemisen mietin, että jaksaisinko lukea kirjan loppuun asti, sillä tähän mennessä lukemani historialliset tarinat ovat olleet tylsiä ja pitkäveteisiä. Capus osoitti kuitenkin, että historiallisetkin tarinat voivat olla kiinnostavia ja mukanaan vieviä.
Léon ja Louise on varsin hurmaava rakkaustarina. Se on kepeä ja suloinen, eikä mielestäni mitenkään kovin raskaskaan, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin ensimmäisen ja toisen maailmansotien aikoihin.
Tarina keskittyy ehkä enemmän Léonin omaan elämään ilman Louisea, mutta tottakai Louisekin siihen kuuluu Yvonnen ja lasten ohella.
Kirja perustuu Capusin oman isoisän elämäntarinaan, minkä vuoksi tarina upposi vieläkin syvemmälle sydämeeni. Kirja piti minua otteessaan hyvin tiukasti, ja sen lopettaminen oli hyvin haastavaa.
-Maria
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti